perjantai 16. marraskuuta 2012

Unohduksen autiomailta puuttuu taas yksi


Liekkihovin tuhopoltosta inspiroituneina palokunta otti ja poltti "Hautausmaalaisen". Levätköön hän rauhassa.

Enpä tällä kertaa ole niin tolaltani, saatika vihoissani, joten tämä postaus jää hillitymmäksi eikä suinkaan niin kiukkuiseksi kuin edellinen. Rakastin tätä taloa, kyllä, ja olisin pitänyt sen siinä mielelläni ainakin vielä tämän talven yli, jotta olisin saanut siitä kuvia lumen kanssa. Mutta selvästi kyllä tiesin, ettei se siinä enää kauaa ole ja osasin jo odottaakin sen tuomiopäivää. Tämä raukka oli vedetty pois kunnostuspuitteista jo ajat sitten, koettuaan kestokykyynsä suhteutettuna yhtä pahaa tai pahempaakin väkivaltaa, kuin Liekkihovi.
Mikä sitten tekee sen, etten ole niin vihoissani, on se, että tämä ei ollut tuhopoltto. Liekkihoville tapahtuneenkin olisin niellyt kevyemmin, jos se olisi ollut harkittu teko virkavallan toimesta. Vandalismi se on, joka minua eniten ärsyttää.

R.I.P.

(Teknisesti katsoen Liekkihovinkaan polttaminen ei ilmeisesti ollut tuhopoltto, vaan vahinkopoltto, mutta meikäläiselle se on tuo negatiivisempi. Edelleenkään en käsitä, kuka jumalaton järjen jättiläinen menee neljän seinän sisälle polttamaan mitään, jos ei ole kunnon takkaa ja hormeja. Ja tokkopa ne paskanaamat edes häpeävät sitä mitä Liekkikselle tekivät.)

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Olen selkä

Näinpa jäi tämän blogin ylläpito pitkäksi aikaa. Voisi koettaa taas tänne jotain kirjootella, vaikka mitäpä kerrottavaa minulla elämättömällä koskaan olisi.

Tähän väliin kuitenkin voisi vetää yhteenvedon kaikesta tämän ja viimeisimmän kirjoituksen välissä olleesta. Eipä tosin sillä, että siinä juurikaan mitään kerrottavaa olisi. Kunhan valmistuin ammattikoulusta (keskiverroin tuloksin) ja olen siitä lähtien koomannut nurkissa niin kotona, kuin kesäkuun lopusta lähtien päiväosastolla, jonne psyka päätti minut viskata.

Henkiset fiiliksetkin oli kesällä varsin hyvää sorttia (osittain varmasti kesän sateisuuden ja täten vähäisen auringonpaisteen vuoksi). Voisi oikeastaan sanoa, että psyykkinen vointini oli suorastaan yllättävän hyvä ja yllättävän pitkään.

Pieleen meni vasta kuukausi takaperin:


Kävi niin, että kolme ihmispersettä - jotka minun tekisi mieli tässäkin tekstissä taas haukkua alinpaan helvettiin, mutta jonka pidättäydyn tekemästä - osoittivat erittäin korkean älykkyysosamääränsä ja menivät ylläolevassa kuvassa näkyvään taloparkaan polttelemaan pahveja. Tuloksena "Liekkihovin" katto paloi pahasti ja nyt se mitä luultavammin puretaan. Tai jos ei pureta, se unohdetaan taas ja jätetään alalleen lojumaan, jolloin vandaalit jatkavat sen repimistä raunioksi. Minä en vain jaksa uskoa, että joku sen ostaisi ja kunnostaisi. Forssan tuntien se olisi muutenkin aivan mahdoton toive - kaupungilla ei ole niin paljon ylimääräistä varaa ja tuskin edes halua Liekkiksen kunnostamista ajatellen ja sama homma lienee tavallisten asukkaidenkin saralla.

Ei enempää voisi harmittaa. Paitsi että Liekkis on/oli ensimmäinen kunnollinen autiotalokokemukseni (ja täten se, joka antoi viimesilauksen innolleni urbaanin exploraation harrastukseen ja siksi erittäin rakas), se on/oli helvetin kaunis rakennus kotikaupunkini mittapuulla. Ja mahdollisestihan Liekkihovi on vanhempi kuin koko Forssan kaupunki.
Eikä se kuuleman mukaan ole edes museoviraston suojelema.
Olen aina sanonut, että tietyille taloille hylätyksi joutuminen on älyttömän väärin, vaikka itse niitä rakastankin myös autioina. Siitä hetkestä, kun ensimmäisen kerran tulin kulkeneeksi Liekkihovin ohitse, sen kohtalo on minua suututtanut ja surettanut. Ja suututtaa kahta kauheammin yhä edelleen, vaikka talon palamisesta on aikaa se runsas kuukausi. (10.9. tämä ikävyys sattui.)

Viimeyönäkin näin unta Liekkihovista. Unta, joka taas iski tämän surun ja murheen vasten naamataulua sellaisella voimalla, että viha polttajia kohtaan heräsi taas - yhtä voimakkaana, kuin silloin 11.9. ensimmäisen kerran palosta kuultuani. Haluaisin niin toteuttaa tuon unen, eli pelastaa Liekkihovin kuten siinä tein. Minua satuttaa niin paljon, jos Liekkis puretaan, mutta minua satuttaa myös, jos se vain jätetään. En tiedä kumpi vaihtoehto on lopulta se pahempi. En ole vieläkään pystynyt tarkastamaan talon tilannetta, en sitä, kuinka pahasti se kärsi noiden kolmen paskanaaman takia - sen vahingon näkeminen saattaisi murentaa mieltäni turhan paljon.

Joskus toivon, etten olisi näin herkkä kiintymään kaikkeen. Monikin eloton objekti on minulle hyvin tärkeä. Oletusarvoisten normien mukaan ne ovat minulle liiankin tärkeitä, oletan. Mutta oli kuten oli, en häpeä tätä. En häpeä sitä, että Liekkihovikin merkitsi minulle enemmän kuin moni ihminen, jonka tiedän tai jopa jotensakin tunnen. Minä rakastan lähimmäisiäni, tietenkin, mutta se, mitä rakastan... sen ei tarvitse olla ihminen. Ei välttämättä edes eläin (joita niitäkin rakastan kuten ihmisiä - jokusessa tapauksessa enemmänkin).
Sanokaa vain tunnevammaiseksi, jos huvittaa. Mutta minulle ihminen on lopulta yksi typerä eläin, joita tässä maailmassa on kaiken lisäksi neljä viidesosaa liian monta. Ei, minä en nauti isoista, monia ihmishenkiä vaativista onnettomuuksista, mutta ihminen ei ole minulle yliarvoisen tärkeä olento. Ei alkuunkaan.

Mutta se siitä saarnaamisesta. Voisin kyllä jatkaa pidempäänkin, mutta taidan tällä kertaa pidättäytyä siitä, joten ohimennen vielä mainitsen, että kävin silmäleikkauksessa viimeviikon maanantaina. Olipa sekin kokemus. (Samanlaisen koinkin jo vuonna 1999 kun vasen silmäni leikattiin. Tulipahan vähän verestettyä muistoja. Aika kirjaimellisesti. Oli kauniin punainen tuo silmä sen leikkauksen jälkeen.)

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Historiankirjoja ja ketutusta

Se on taas vähän semmonen vaihe tässä elämässä, että mielialat ailahtelee tuolla pääkopassa taas turhan ahkeraan. Tällä kertaa tosin ei aivan syyttä - jokaiseen pieneen mielenailahdukseen tuntuu vaikuttavan tosi valtaavasti tuo valon määrä. Ja nimenomaan niin, että jos tuo aurinko helottaa ah-niin-kauniisti joko koko päivän läpeensä tai edes osan siitä, olen heti ärtyneempi ja keskittymiskyvyttömämpi. Siis kyllä, juuri näin päin. Ei niin päin, että hämäryyden tai silkan pimeyden painostavuus kävisi hermoille. Minuahan auringottomuus tänäpäivänä vain rauhoittaa. Se tuli todistettua taas eilen ja toissapäivänä, kumpikin kun oli niin ihastuttavan sateisenharmaa. Varsinkin perjantaina fiilis oli miltei ilmiömäisen hyvä ja kevyt. Nyt sitten, kun tuo nykyinen arkkiviholliseni on paistaa helottanut koko päivän, on olotila ollut huonompi ja päätäkin pakottaa.

Eikä tässä yhtään auta se, että olen pidemmän aikaa kärsinyt fyysisestä pahoinvoinnista. Ilmeisesti se johtuu masennuslääkkeistäni, ainakin siitä päätellen, että tätä oksetusta on ollut vaihtelevasti koko sen ajan, kun olen noita Abilifyjä vedellyt. Nyt se on pahentunut ja oksenteluakin esiintynyt, joten lopetin omavaltaisesti noiden nappuloiden vetelemisen. Kyllä se on kai jo vähän auttanutkin, arvelisin, mutta sen minkä mahdollisesti fyysisessä voinnissa voitan, saatan menettää henkisessä. Ei tosin sillä että se vielä näkyisi, luulisin olevani vittuuntunut tähän aurinkoon joka tapauksessa.

Helvetti kun pelottaa tuo tuleva kesä vaan entistä enemmän. Voin vain toivoa, että se olisi suurimmaksi osaksi kylmä ja harmaa. Todennäköisesti se kuitenkin tulee olemaan erihelteinen ja aurinkoinen eli siis hitsiläisen ittumainen meikäläiselle näin miun tuurillani. Vaikka ainahan tämä kevät on sitä pahinta aikaa - kesän edetessä pääni tottuu valoon joissain määrin (jos tottuu) eikä vituta niin ahkeraan, mutta kuitenkin ahkerammin kuin talvella.

Onneksi kello on nyt sen verran, että toi pirulainen on hyvää vauhtia laskemassa. Saattaa siis helpottaa tämäkin paskafiilis hämäryyden myötä.

Ja mitäs muuta... ei erikoista. Tettipaikan sain Forssan museolta, siellä siis hengaan ja taukoaikoina lueskentelen kauan himoitsemaani Forssan historiaa. Hyvän työskentelypesän olen kyllä sieltä saanut, kun vieressä on kaksi hyllyä varustettuna rakkaan kotikaupungin historiaa käsittelevällä kirjallisuudella. Jes.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Valo kauhistuttaa

Jotkut jo tietävät, että käväisin muutaman kerran Seinäjoella katsomassa Dance of the Vampires -musikaalia. Olkoonkin, että matkustaminen stressasi minua pahemman kerran, en vaihtaisi yhtäkään Vampiresista jäänyttä muistoa ja stressinpoikasta pois. Vampyyrien tanssi oli hieno, mahtava ja kertakaikkisen upea teos, jonka hyvästeleminen tekee edelleen pahaa. Kuinka rakastinkaan karismaattista kreivi von Krolockia, hänen poikaansa Herbertiä ja kätyri-Koukolia. Myös muut tekivät mahtavat roolisuoritukset, mutta edellä mainittu kolmikko hurmasi minut täysin. Minua surettaa se totuus, että tuskin koskaan näen heitä livenä enää. Vaan jääväthän jäljelle nuo kultaiset muistot, joita kukaan ei minulta vie, toisin, kuin aika vei itse musikaalin. Se, riittävätkö pelkät muistot, on täysin eri asia. Haalistuvathan nekin ajan myötä.

Mutta se oli hienoa, hauskaa ja upeaa niin kauan kuin sitä oli. Haluan tässä lausua kiitokseni vampyyreille ja musikaalin taustajoukoille, vaikka nämä kiitokset tuskin koskaan menevät perille. Haluan myös kiittää siitä, kuinka musikaali sai minut - matkustuskammoisen, ihmispelkoisen ja muutenkin yleisarkailevan ihmisolennon - liikkeelle. Itsehän asun Forssassa, Kanta-Hämeessä, ja täältä tosiaan on jonkun verran matkaa Etelä-Pohjanmaalle ja Seinäjoelle, kaikkiaan 273 kilometriä. Minun mittakaavallani (ja hermoillani) se on paljon. Ilman Tanssia olisin luultavasti lojunut nuokin viikonloput toimettomana, uskollisesti tietokoneen näyttöä tuijottaen.

Kiitoksen ansaitsee myös siskoni. Ilman häntä en olisi ikinä päässyt katsomaan tätä musikaalia.

Kiitos.
_

Ja sitten ohimennen muihin aiheisiin, ammattikoulun päättötyöhöni, nimittäin. Se on valmis, täysin. Pitäisi laittaa vielä kolme tulostetta kapa-levylle (mikä onkin sitten toimenpide, jota inhoan aivan suunnattomasti), ja kaikki, ihan kaikki, olisi siinä. Tettipaikkaa minulla ei tosin vielä ole ja jaksan stressata siitä kovastikin, mutta kenties, kenties minä saan senkin suoritettua. Tällä hetkellä fiilis on ihan kohtuu hyvä, mitä nyt Vampiren loppuminen masentaakin. Kuin myös kevät ja tuleva kesä. Olen moneen muuhun nähden kovasti käänteinen ihminen tässä suhteessa - kevät inhottaa, kesä suorastaan pelottaa valoisuudellaan ja helteellään, siinä missä syksy ja etenkin talvi on vain parhautta. Kuinka rauhoittavaa ja kaunista onkaan seesteisessä talvi-ilmassa hiljalleen taivaalta alas lipuva lumi, varsinkin, jos hiutaleet ovat suuria. Tällaisen lumikokemuksen (vai lienikö räntäkokemus) sainkin vielä Seinäjoella - viimeisen Tanssin jälkeen taivaalta satoi kauniita, valkeita hiutaleita.

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Herppiderppiretardin mietteet alkavat

Hetken mielijohteesta päätin perustaa itselleni blogin. Tähän mennessä olen inissyt kaikesta mieltäni vaivaavasta, vitutuksista ja ilostuksista foorumiroolipelien pulinaosastoihin, mutta siihen saapi nyt tulla muutos. Jo alkuunsa mainittakoon, että elämäni on puuduttavan tylsää, joten tähän blogiin tuskin kovin tiuhaan päivityksiä tulee, ja nekin harvat lienevät vain aggressioiden purkamista - joskin, ehkä tänne muutama ilonpurkauskin mahtuu.
Olen myös siitä tylsä ihminen, etten halua puhua politiikkaa. Niinpä en tule purkamaan täällä Korpikuusen pimeissä nurkissa mitään yhteiskuntaan ja muuhun sellaiseen liittyvää - en ainakaan usein.

Tänään oli yksi tylsä päivä muiden tylsien päivien joukossa. Tänään ei ollut koulua, joten päivä on kulunut suurimmaksi osaksi kotona maleksien. Repäisin kuitenkin sen verran, että irtaannuin rakkaan tietokoneeni näyttöpäätteen ääreltä vajaaksi neljäksi tunniksi kirjastolle, äitin kanssa kirjaston yläkerrassa olevaa näyttelyä valvomaan. Itse valvominen ei ollut erityisen kiintoisaa, istuin, piirsin suden ja puhelin äitin kanssa niitä näitä ja vähän muutakin. Ei siitä sen enempää. Kotiinpäin tullessa kuitennii tallustin muuan lastentarhan ohitse, ja sieltähän sitä kakarat sitten taas innostuivat huutelemaan. Meikämannehan siis on siitä eroava forssalaisen harmaasta massasta, että pidän liki poikkeuksetta ulkoilmaan uskaltaessani päässäni silinterihattua. No, taasen hattukulta sitten herätti ipanoiden taikuri-mielikuvat eloon:

"Kato, tuolla menee taas se taikuri!"
"Onko se taikuri?"
"No siltä se ainakin näyttää."

Valitettavastihan minun on todettava, etten ole taikuri. En osaa yhtäkään solmutemppua, eikä silinterissäni suinkaan asu pitkäkorvaista jänöjussia. Harmi sinänsä.

Eipä tässä sen kummempia, pitäisi palata amiksen lopputyön tekemisen pariin. Periaatteessahan se on valmis, kirjalliseen osuuteen muutaman lähdeviitteen kun kirjoitan, pääsen siitäkin. Mutta enpähän pääse sittenkään henkäisemään, kun pitäisi jo nyt olla ahkeraan kaivamassa tettipaikkaa kolmen viikon päästä alkavalle tettijaksolle. Mistähän mie semmosen, se on mussumpi kysymys.