maanantai 26. maaliskuuta 2012

Valo kauhistuttaa

Jotkut jo tietävät, että käväisin muutaman kerran Seinäjoella katsomassa Dance of the Vampires -musikaalia. Olkoonkin, että matkustaminen stressasi minua pahemman kerran, en vaihtaisi yhtäkään Vampiresista jäänyttä muistoa ja stressinpoikasta pois. Vampyyrien tanssi oli hieno, mahtava ja kertakaikkisen upea teos, jonka hyvästeleminen tekee edelleen pahaa. Kuinka rakastinkaan karismaattista kreivi von Krolockia, hänen poikaansa Herbertiä ja kätyri-Koukolia. Myös muut tekivät mahtavat roolisuoritukset, mutta edellä mainittu kolmikko hurmasi minut täysin. Minua surettaa se totuus, että tuskin koskaan näen heitä livenä enää. Vaan jääväthän jäljelle nuo kultaiset muistot, joita kukaan ei minulta vie, toisin, kuin aika vei itse musikaalin. Se, riittävätkö pelkät muistot, on täysin eri asia. Haalistuvathan nekin ajan myötä.

Mutta se oli hienoa, hauskaa ja upeaa niin kauan kuin sitä oli. Haluan tässä lausua kiitokseni vampyyreille ja musikaalin taustajoukoille, vaikka nämä kiitokset tuskin koskaan menevät perille. Haluan myös kiittää siitä, kuinka musikaali sai minut - matkustuskammoisen, ihmispelkoisen ja muutenkin yleisarkailevan ihmisolennon - liikkeelle. Itsehän asun Forssassa, Kanta-Hämeessä, ja täältä tosiaan on jonkun verran matkaa Etelä-Pohjanmaalle ja Seinäjoelle, kaikkiaan 273 kilometriä. Minun mittakaavallani (ja hermoillani) se on paljon. Ilman Tanssia olisin luultavasti lojunut nuokin viikonloput toimettomana, uskollisesti tietokoneen näyttöä tuijottaen.

Kiitoksen ansaitsee myös siskoni. Ilman häntä en olisi ikinä päässyt katsomaan tätä musikaalia.

Kiitos.
_

Ja sitten ohimennen muihin aiheisiin, ammattikoulun päättötyöhöni, nimittäin. Se on valmis, täysin. Pitäisi laittaa vielä kolme tulostetta kapa-levylle (mikä onkin sitten toimenpide, jota inhoan aivan suunnattomasti), ja kaikki, ihan kaikki, olisi siinä. Tettipaikkaa minulla ei tosin vielä ole ja jaksan stressata siitä kovastikin, mutta kenties, kenties minä saan senkin suoritettua. Tällä hetkellä fiilis on ihan kohtuu hyvä, mitä nyt Vampiren loppuminen masentaakin. Kuin myös kevät ja tuleva kesä. Olen moneen muuhun nähden kovasti käänteinen ihminen tässä suhteessa - kevät inhottaa, kesä suorastaan pelottaa valoisuudellaan ja helteellään, siinä missä syksy ja etenkin talvi on vain parhautta. Kuinka rauhoittavaa ja kaunista onkaan seesteisessä talvi-ilmassa hiljalleen taivaalta alas lipuva lumi, varsinkin, jos hiutaleet ovat suuria. Tällaisen lumikokemuksen (vai lienikö räntäkokemus) sainkin vielä Seinäjoella - viimeisen Tanssin jälkeen taivaalta satoi kauniita, valkeita hiutaleita.

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Herppiderppiretardin mietteet alkavat

Hetken mielijohteesta päätin perustaa itselleni blogin. Tähän mennessä olen inissyt kaikesta mieltäni vaivaavasta, vitutuksista ja ilostuksista foorumiroolipelien pulinaosastoihin, mutta siihen saapi nyt tulla muutos. Jo alkuunsa mainittakoon, että elämäni on puuduttavan tylsää, joten tähän blogiin tuskin kovin tiuhaan päivityksiä tulee, ja nekin harvat lienevät vain aggressioiden purkamista - joskin, ehkä tänne muutama ilonpurkauskin mahtuu.
Olen myös siitä tylsä ihminen, etten halua puhua politiikkaa. Niinpä en tule purkamaan täällä Korpikuusen pimeissä nurkissa mitään yhteiskuntaan ja muuhun sellaiseen liittyvää - en ainakaan usein.

Tänään oli yksi tylsä päivä muiden tylsien päivien joukossa. Tänään ei ollut koulua, joten päivä on kulunut suurimmaksi osaksi kotona maleksien. Repäisin kuitenkin sen verran, että irtaannuin rakkaan tietokoneeni näyttöpäätteen ääreltä vajaaksi neljäksi tunniksi kirjastolle, äitin kanssa kirjaston yläkerrassa olevaa näyttelyä valvomaan. Itse valvominen ei ollut erityisen kiintoisaa, istuin, piirsin suden ja puhelin äitin kanssa niitä näitä ja vähän muutakin. Ei siitä sen enempää. Kotiinpäin tullessa kuitennii tallustin muuan lastentarhan ohitse, ja sieltähän sitä kakarat sitten taas innostuivat huutelemaan. Meikämannehan siis on siitä eroava forssalaisen harmaasta massasta, että pidän liki poikkeuksetta ulkoilmaan uskaltaessani päässäni silinterihattua. No, taasen hattukulta sitten herätti ipanoiden taikuri-mielikuvat eloon:

"Kato, tuolla menee taas se taikuri!"
"Onko se taikuri?"
"No siltä se ainakin näyttää."

Valitettavastihan minun on todettava, etten ole taikuri. En osaa yhtäkään solmutemppua, eikä silinterissäni suinkaan asu pitkäkorvaista jänöjussia. Harmi sinänsä.

Eipä tässä sen kummempia, pitäisi palata amiksen lopputyön tekemisen pariin. Periaatteessahan se on valmis, kirjalliseen osuuteen muutaman lähdeviitteen kun kirjoitan, pääsen siitäkin. Mutta enpähän pääse sittenkään henkäisemään, kun pitäisi jo nyt olla ahkeraan kaivamassa tettipaikkaa kolmen viikon päästä alkavalle tettijaksolle. Mistähän mie semmosen, se on mussumpi kysymys.