keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Olen selkä

Näinpa jäi tämän blogin ylläpito pitkäksi aikaa. Voisi koettaa taas tänne jotain kirjootella, vaikka mitäpä kerrottavaa minulla elämättömällä koskaan olisi.

Tähän väliin kuitenkin voisi vetää yhteenvedon kaikesta tämän ja viimeisimmän kirjoituksen välissä olleesta. Eipä tosin sillä, että siinä juurikaan mitään kerrottavaa olisi. Kunhan valmistuin ammattikoulusta (keskiverroin tuloksin) ja olen siitä lähtien koomannut nurkissa niin kotona, kuin kesäkuun lopusta lähtien päiväosastolla, jonne psyka päätti minut viskata.

Henkiset fiiliksetkin oli kesällä varsin hyvää sorttia (osittain varmasti kesän sateisuuden ja täten vähäisen auringonpaisteen vuoksi). Voisi oikeastaan sanoa, että psyykkinen vointini oli suorastaan yllättävän hyvä ja yllättävän pitkään.

Pieleen meni vasta kuukausi takaperin:


Kävi niin, että kolme ihmispersettä - jotka minun tekisi mieli tässäkin tekstissä taas haukkua alinpaan helvettiin, mutta jonka pidättäydyn tekemästä - osoittivat erittäin korkean älykkyysosamääränsä ja menivät ylläolevassa kuvassa näkyvään taloparkaan polttelemaan pahveja. Tuloksena "Liekkihovin" katto paloi pahasti ja nyt se mitä luultavammin puretaan. Tai jos ei pureta, se unohdetaan taas ja jätetään alalleen lojumaan, jolloin vandaalit jatkavat sen repimistä raunioksi. Minä en vain jaksa uskoa, että joku sen ostaisi ja kunnostaisi. Forssan tuntien se olisi muutenkin aivan mahdoton toive - kaupungilla ei ole niin paljon ylimääräistä varaa ja tuskin edes halua Liekkiksen kunnostamista ajatellen ja sama homma lienee tavallisten asukkaidenkin saralla.

Ei enempää voisi harmittaa. Paitsi että Liekkis on/oli ensimmäinen kunnollinen autiotalokokemukseni (ja täten se, joka antoi viimesilauksen innolleni urbaanin exploraation harrastukseen ja siksi erittäin rakas), se on/oli helvetin kaunis rakennus kotikaupunkini mittapuulla. Ja mahdollisestihan Liekkihovi on vanhempi kuin koko Forssan kaupunki.
Eikä se kuuleman mukaan ole edes museoviraston suojelema.
Olen aina sanonut, että tietyille taloille hylätyksi joutuminen on älyttömän väärin, vaikka itse niitä rakastankin myös autioina. Siitä hetkestä, kun ensimmäisen kerran tulin kulkeneeksi Liekkihovin ohitse, sen kohtalo on minua suututtanut ja surettanut. Ja suututtaa kahta kauheammin yhä edelleen, vaikka talon palamisesta on aikaa se runsas kuukausi. (10.9. tämä ikävyys sattui.)

Viimeyönäkin näin unta Liekkihovista. Unta, joka taas iski tämän surun ja murheen vasten naamataulua sellaisella voimalla, että viha polttajia kohtaan heräsi taas - yhtä voimakkaana, kuin silloin 11.9. ensimmäisen kerran palosta kuultuani. Haluaisin niin toteuttaa tuon unen, eli pelastaa Liekkihovin kuten siinä tein. Minua satuttaa niin paljon, jos Liekkis puretaan, mutta minua satuttaa myös, jos se vain jätetään. En tiedä kumpi vaihtoehto on lopulta se pahempi. En ole vieläkään pystynyt tarkastamaan talon tilannetta, en sitä, kuinka pahasti se kärsi noiden kolmen paskanaaman takia - sen vahingon näkeminen saattaisi murentaa mieltäni turhan paljon.

Joskus toivon, etten olisi näin herkkä kiintymään kaikkeen. Monikin eloton objekti on minulle hyvin tärkeä. Oletusarvoisten normien mukaan ne ovat minulle liiankin tärkeitä, oletan. Mutta oli kuten oli, en häpeä tätä. En häpeä sitä, että Liekkihovikin merkitsi minulle enemmän kuin moni ihminen, jonka tiedän tai jopa jotensakin tunnen. Minä rakastan lähimmäisiäni, tietenkin, mutta se, mitä rakastan... sen ei tarvitse olla ihminen. Ei välttämättä edes eläin (joita niitäkin rakastan kuten ihmisiä - jokusessa tapauksessa enemmänkin).
Sanokaa vain tunnevammaiseksi, jos huvittaa. Mutta minulle ihminen on lopulta yksi typerä eläin, joita tässä maailmassa on kaiken lisäksi neljä viidesosaa liian monta. Ei, minä en nauti isoista, monia ihmishenkiä vaativista onnettomuuksista, mutta ihminen ei ole minulle yliarvoisen tärkeä olento. Ei alkuunkaan.

Mutta se siitä saarnaamisesta. Voisin kyllä jatkaa pidempäänkin, mutta taidan tällä kertaa pidättäytyä siitä, joten ohimennen vielä mainitsen, että kävin silmäleikkauksessa viimeviikon maanantaina. Olipa sekin kokemus. (Samanlaisen koinkin jo vuonna 1999 kun vasen silmäni leikattiin. Tulipahan vähän verestettyä muistoja. Aika kirjaimellisesti. Oli kauniin punainen tuo silmä sen leikkauksen jälkeen.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti